Vielä hörhöilyä - Weasleyn perhe

Tuossa päivänä muutamana mietin hörhöilyn syvintä olemusta. Mietin muun muassa kirjallisuus- ja elokuvahahmoja, hahmojen iloja, suruja, hahmoja, jotka menetimme... Ja mietin miten kivuliaita henkisesti voivat kuvitteellisten hahmojenkin menetykset olla. Ja mietin niitä kuvitteellisten hahmojen menetyksiä, joita en vaan hyväksy. Kuten eräs, josta ystäväni Peppi on samaa mieltä: Fred Weasley - emme varmaan ikinä anna anteeksi J.K.Rowlingille tätä kuolemaa.

Ja kas, kauppalistan kirjoittamisen sijaan päädyin syväluotaamaan ajatuksiani Harry Potterista. Tämä teema on nyt luonnollisesti mielessä paljon, kun meillä on Nuorimmaisen ja Keskimmäisen kanssa projektina kuunnella läpi kaikki Harry Potter -kirjat. Olemme nyt menossa neljännessä kirjassa, Harry Potter ja liekehtivä pikari. Sitten on Rakasta Puolisoa lukuunottamatta koko perhe Potter-tietoinen. Pojilla on isänsä kanssa omia juttuja, pyöräilyretket viikonloppuisin kun olen itse töissä, tai touhuan kotona, jalkapallon potkimista. liikuntaa, aktiivisuutta. Mä hoidan sitten kirjallisuuspuolen... Olisi tietysti mukavaa jos Rakas Puolisokin kiinnostuisi Potterista, Doctor Who'sta ym, mutta ihmisten kirjallisuus/elokuva/tv-ohjelma-makua ei voi muuttaa, Hotakaisesta, tietokirjallisuudesta ja suomalaisista dekkareista sun muusta hörhöilyfantasiaan. Meillä on sitten kyllä mukavasti perheen yhteisiäkin juttuja - ja erillisiä juttuja, erikseen, porukalla, omiakin juttuja jokaisella. On mukavaa olla perhe. Jep, yritän rakentaa sellaista horjuvaa ja natisevaa aasinsiltaa yhdistääkseni aiheet Potter & perhe. Tadaa. Sovitaan, että olen onnistunut ja hyppään tähän asiaan...

Nimittäin yksi kirjallisuuden lempihenkilöistäni on kokonainen perhe. Weasleyn perhe, Potter-kirjojen parasta porukkaa. Mahtava, lämminhenkinen perhe, joka otti vastaan lasten kaveritkin kuin olisivat aina kuuluneet perheeseen. Molly-äiti huolehti vanhemmattomasta Harrysta yhtälailla kuin omistaan, samoin isä välitti kaikista, joita perheen kotona oli, omat lapset, lasten ystävät, muut perheen läheiset. Molly Weasley on yksi mun suosikkihahmoista kirjoissa, lasten ja nuorten mielestä varmaan hassu ja komenteleva äiti - mutta koska itsekin olen komenteleva ja ok, varmaan hassukin äiti, olen tietysti Molly-fani. Rohkea nainen, joka piti omien puolta kaikin voimin, tekemällä voileipiä junamatkalle, neulomalla joululahjaksi Weasley-villapaitoja, puolustamalla hyvyyttä maailmassa Feeniksin killan kanssa, ja kun tiukka paikka tuli, otti hengiltä yhden Voldemortin vahvimmista kannattajista tämän uhatessa Mollyn lasta. "Not my daughter, you bitch!" 

Muukin perhe on täynnä iloisia, rohkeita, hassuja, tunteellisia tyyppejä. Kaksoset... loistavat isoveljet kuuluisalle kolmikolle, Ronille, Harrylle ja Hermionelle. Fred ja George tosiaan kohtelivat Harrya kuin veljeä, auttoivat, kiusasivat, antoivat Kelmien kartankin kun Harry sitä heitä enemmän tarvitsi. Ollapa olemassa kauppa kuin Weasleyn Welhowitsit, siellä kyllä kävisin. Vaikka olisi vähän surullistakin, ilman Frediä. Ja Ginny, ihana Ginevra, josta isoveljien kesken kasvaessa tuli rohkea ja upea nuori nainen... ja sittemmin huispausammattilainen.

Mietin sitten vielä lisää, suosikkihahmojani Pottereissa. Mun suosikit tuntuvat olevan vähän tällaisia ei-niin-hurrattuja sankareita. Molly Weasly, Severus Kalkaros, Luna Lovekiva... Ei välttämättä suuria ja näyttäviä sankaritekoja (paitsi no hei miettikää, esimerkiksi Bellatrix Lestrange hengiltä, hurraa!!ja muut kolmikon saavutukset), mutta kuitenkin, ilman meteliä, ovat sankareita ja rohkeita, tärkeitä, vaikuttavat paljon tapahtumiin. Tietty muitakin loistavia hahmoja on, näitä, jotka ovat näkyvästi ja selkeästi sankariainesta. Mutta joku näissä kolmessa on sellaista, mikä mulle kolahtaa, eivät ole kirjoissa näyttäviä huimia tekoja tekeviä, mutta tekevät niitä kyllä ja ovat tärkeitä. Ei sillä, etteikö moni moni muukin kirjojen henkilö olisi mulle rakas, kirjat ovat täynnä eloisia, aitoja, suloisia, ärsyttäviä, hurmaavia tyyppejä. Äh... Ärsyttävistä... oikeasti, oonko yksin mielipiteeni kanssa, vai onko jonkun muunkin mielestä Dolores Pimento aivan holtittoman ärsyttävä ja ilkeä, toivoin häntä hornantuuttiin melkein napakammin kuin Voldemortia itseään.

Video Luna Lovekivasta, kuvitteellisia kirjeitään äidilleen...

Takana työputki, tänään oli aamuvuoro, huomenna vapaapäivä. Eli kuten huomaa, irtautuminen työstä rentoutumiseen, fantasian kautta. Toimii. Aivot saa vapaa-asentoon töllöttelemällä YouTuben täydeltä Potter-fanien tekemiä videoita. Tosin nyt on lopetettava - että ehtii poikien kanssa kuunnella Potteria.

Minä. Halloweenina Molly.

Nerd, geek, queen

Mietin miten aloittaisin tämän tekstin, mutta aloitan siitä mistä tämä ajatuskiemura alkoi.

Ystäväni viestitti minulle tänään linkin: Alan Rickman on kuollut. Alan Rickman, näyttelijä, kuoli 69-vuotiaana syöpään. Uutinen itketti minua omastakin mielestäni kohtuuttoman paljon. Tästä lähti sellainen ajatuskerä pyörimään ja pomppimaan, itkeskelin vähän ja analysoin hörhöilyn syvempää olemusta melko paljon.

Millaista on olla hörhö? Nörtti-sana ei välttämättä ole selkein suomennos, koska sisältää niin paljon eri merkityksiä, voi tarkoittaa monenlaista nörttiä. Eskapisti, hörhö, nerd, geek, queen, siinä sopivampia sanoja tällaiselle kokonaisuudelle.

Se on esimerkiksi sellaista, että kun kuulet jonkun lempinäyttelijöistäsi kuolleen, tulet surulliseksi ja itketkin ehkä. Tekee mieli katsoa elokuviaan ja kunnioittaa uraa näin. Ajattelet kyseisen näyttelijän roolihahmoja, ja sitten oletkin jo miettimässä henkilöä, hahmoa, jonka näyttelijä on tehnyt eläväksi.

Itselläni Alan Rickmanin näyttelijäntöistä loistavin oli rooli Severus Kalkaroksena, Severus Snape, Harry Potter -elokuvissa. Ennen elokuvia olin lukenut siihen mennessä ilmestyneet kirjat ja jo täysin velhomaailman lumoissa. Olin ensimäisen elokuvan ilmestyessä luonut oman mielikuvani Kalkaroksesta, hän on ollut minulle yksi hienoimpia hahmoja Pottereissa. Tyly, ristiriitainen, vaikea, mutta myös aliarvostettu, urhea, sanoinkuvaamattoman rohkea ja hyvä. Kun elokuvat sitten tulivat, Rickmanin Kalkaros oli minun kokemuksenani aivan huikea suoritus. Joskus elokuvahahmot ovat ns. vääränlaisia, erilaisia kuin oma näkemys. Mutta Rickmanin Kalkaros oli loistava, yksinkertaisesti loistava, äänenpainotuksiaan myöten. Hän teki Kalkaroksen eläväksi, ja juuri oikein (minun mielestäni, jokaisellahan on oma mielikuvansa henkilöhahmoista).

Iltapäivällä uutisen jälkeen mietin miksi suren niin paljon, vaikken tunne ihmistä ollenkaan. Mutta oikeastaan tajusin kyllä. Välillä elämässä tarpoo syvällä syövereissä, välillä taas arki pyörittää sekopäisesti ja on olo ettei jaksa. Mikä minua auttaa on eskapismi, rinnakkaistodellisuudet. Se on kirjattu johonkin virallisiin papereihinkin - Erityisen Ihanan lapsen takia ollaan käyty erinäisissä palavereissa, eräässä, jossa kartoitettiin vanhempien voimavaroja ja selviytymiskeinoja sanoin omaksi selviytymiskeinokseni hörhöily. Eskapismi. Hetkeksi karkaaminen arjesta ja tästä todellisuudesta. Keskustelun vetäjä asiallisin ilmein kirjasi sen papereihinsa.

Kyse ei ole todellisuudesta erkaantumisesta, tai todellisuuden ja kuvitteellisen todellisuuden sekoittumisesta. Kyse on karkaamisesta. Hetken karkuretkestä arjen hälinästä ja vastuusta ja suruista ja raskaista asioista ja kaikesta sellaisesta. Eskapismia, todellisuuspakoa, Tylypahka, Keski-Maa, Doctor Who-niverse. Monet kirjat ja elokuvat. Maanalainen Lontoo, Neverwhere. Hilpeät seikkailut Arthurin ja Trillianin kanssa universumin ympäri liftaillen. Lapsesta asti kirjat ovat olleet minulle avoin maailma, ja nyt aikuisenakin kirjat, tv-sarjat ja elokuvat ovat se arjen rinnakkainen todellisuus, jossa voin olla rohkea, reipas, vahva, urhea sankaritar. Tarvisen sen "hörhötilani"ollakseni toimiva, järkevä olento arjessa. En rinnakkaistodellisuuksiini karkaamalla ole erkaantunut arkipäivän todellisuudesta, vaan ammennan siihen, päivittäiseen elämiseen ja olemiseen, voimia niistä muista todellisuuksista. Taianomaisista todellisuuksista voi ottaa vahvuutta ja urheutta mukaan, itse ainakin koen saavani voimia, todellisuuspaon jälkeen olen arjessakin vähän enemmän kuin se sankaritar ja vahva nainen, joka olen siellä toisaalla. Eräänlaista "voimavara-eskapismia", sellaista, että on arjen keskellä karkuretkiä johonkin ihanaan Joku lähtee ehkä Kanarialle tai Thaimaahan lomamatkalle, joku hurraa lemppari-urheilujoukkueelleen, joku katsoo Salatut elämät joka päivä, joku neuloo, joku leipoo, joku harrastaa liikuntaa... kuka etsii hyvää fiilistä arkeensa mitenkin. Minä uppoudun kirjoihin ja elokuviin, siten voi rentoutua arjesta ihan vaikka päivittäin. Ja sitten takaisin siihen todelliseen todellisuuteen.

Tällaisessa arjen kirkastamisessa ovat näyttelijätkin iso osanen. He tekevät fantasian eläväksi. Joten heistä tulee jotenkin läheisiä, vaikkei koskaan ole tavattu, eikä heitä henkilönä tunne kuin mitä julkisuudessa kerrotaan. Siksi varmaan tämä uutinen itketti, näyttelemänsä henkilö on merkittävä hahmo mulle kautta vuosien, ja muutkin roolihenkilönsä, joiden kanssa olen arjesta karannut.

Tällaista on olla hörhö. En osaa ajatella, millaista olisi olla muunlainen, ja oikeastaan olen aika tyytyväinen olotilaani. Nerd, geek, queen.

Lopuksi linkki hienoon videoon. Severus Kalkaroksen tarina sen oikeassa, kronologisessa järjestyksessä. Ja tuo loistava näyttelijäntyö, joka teki Snapesta oikean, uskottavan. Tiedättehän sen tunteen, kun rakastatte jotain kirjaa ja jotain hahmoa, ja hänet tehdään elokuvassa ihan väärin. Snape oli oikein.

Severus Snape - Important Scenes in Chronological Order

Hörhö omimmillaan:

"Hei, tän kadun nimi on sama kuin ysi-Tohtorin näyttelijän, Christopher Ecclestonin, kaikkien aikojen paras Tohtori Doctor Who -sarjassa, nyt oon nimittäin onnellinen!!! Otetaan kuva!!!