Tyttären rippilahjamatka ajoittui juuri sopivasti ajankohtaan, jolloin One Directionilla oli keikat O2-areenalla kuutena peräkkäisenä iltana. Myönnän, ajankohta ja konsertit liittyvät kyllä toisiinsa.
Me kävimme yhtenä iltana paikalla, olihan se kiinnostavaa nähdä tuo iso rakennelma,
The O2 Arena, ja Tytär - no häntä ei tarvinnut suorastaan suostutella bändiä katsomaan... Hän oli jo pitkään etukäteen todella täpinöissään keikasta, ja olinhan minä itsekin, aina isot tapahtumat ovat hauskoja ja jännittäviä. En myönnä mitään, en esim. sitä, että saatan jopa ihan vapaaehtoisesti kuunnella bändin kappaletta Act my age, se on varsin hauska...
"When I'm fat and old and my kids think I'm a joke
'Cause the stories that I told, I tell again and again
I can count on you after all we got up to
'Cause I know that you truly understand"
Keikkapaikalle saapuessa iltapäivällä meillä oli mainio fiilis, aurinko paistoi ja Helsingin keikan kaltaisen sekopäisen jonotushässäkän sijaan oli rauhallista ja ruuhkatonta. Tähän vaikutti paikkajärjestely - myös permanto oli numeroituja istumapaikkoja, ei seisomapaikkoja, joten jonotusta eturivin paikoille ei ollut. Juttelimme muutamien ihmisten kanssa, tapasimme mm. Italiasta keikalle tulleen isän ja tyttären sekä kahvilla käydessä tarjoilijan, jonka poikaystävä on suomalainen ja tarjoilija on tulossa Suomeen jouluksi poikaystävän perheen luo vierailulle.
O2-areena on iso rakennelma, alunperin vuosituhannen vaihdetta varten rakennettu, mutta suunnitelmana kehittää siitä nykyisen kaltainen "viihdekokonaisuus". Vuosituhannen vaihteen jälkeen rakennelman sisälle rakennettu areenan konserttihalli sekä muuta, ravintolat sun muut. Itse konserttihalli on rakennuksen keskellä, ympärillä on katon kattamalla alueella konserttihallia kiertävä käytävä, jonka varrella on ravintoloita, kioski, elokuvateatteri sun muuta. Olimme paikalla ajoissa, koska haimme liput lipputoimistosta, niitä ei toimitettu postitse ulkomaille vaan ne haettiin konserttipäivänä ticket officesta. Ehdimme siis katsella paikkaa ja kävimme syömässä vähän, että jaksaa koko illan heilua ja hihkua (tai no mähän en tietty heilunut ja hihkunut juurikaan, Suomen lippua vaan hillitysti heiluttelin tai jotain...).
Vertailin hieman mielessäni tilannetta kesäkuiseen keikkajärjestelyyn Helsingissä, ja tässä Lontoo voitti. Ei ollut ruuhkia ja sekoiluja. Sisäänpääsyn alkaessa ensin tehtiin turvatarkastukset, pisteitä oli riittävästi ettei muodostunut hermostuttavan pitkiä jonoja. Siitä sitten lipuntarkastukseen ja itse konserttihallin aulaan, oman katsomon ovelle ja pian pääsimmekin jo omille paikoillemme. Rauhallista, kohtuullinen määrä jonotusta eikä sitä kaaosta mitä Helsingissä ikävä kyllä turhan paljon oli.
Keikkapaikkana O2-areena oli aivan erilainen kuin Olympiastadion. No kai vissiin, toinen iso ulkoilmastadion, toinen sisätiloissa. Suurihan O2-areenakin on, mutta kun katsomo oli tavallaan "tiiviimpi" paketti, ei niin laaja kenttä, vaan pienempi permantoala, ja katsomot sitten nousivat korkealle sivuille, oli jotenkin toisenlainen tunnelma tilassa. Ehkä tämä jälkimmäinen konsertti oli enemmän mun mieleen, varsinkin kun tällä keikalla soittivat Act my age:n, Helsingissä eivät.
Ennen keikkaa mulla meinasi tulla hätä ja paniikki, huomasin unohtaneeni korvatulpat hotellille. A-pu-va! Kysyin katsomo-osamme ovella olevalta järjestysmieheltä neuvoa, hän ohjasi kysymään lähellä olevasta infopisteestä korvatulppia - sainkin sieltä korvatulpat ihan ilmaiseksi. Ne ovat tuollaisessa tilanteessa tarpeen - ei se musiikki, vaan ne kymmenet tuhannet kirkuvat tytöt!
Konsertti oli hauska, innostuin siitä enemmän kuin odotin. Bändi jutteli paljon kappaleiden välillä ja hassutteli. Kotikenttäetuna oli se, että bändin jäsenten perheenjäseniä oli keikoilla, meidän keikallamme yhden pojista äiti, ja tälle hassuteltiin yhden kappaleen välissä. Oli kaikkea hassua juttua ja höpsöilyä, vesisotaa juomapulloilla sun muuta. Näki, että bändin jäsenet olivat iloisia ja rentoja, pitivät hauskaa lavalla, ja juttelivat yleisölle kuin koko areenan katsomo olisi heidän hyviä kavereitaan. Viihdyttävää ja hyväntuulista!
Tytär otti riemun irti keikasta aivan täysillä, niin että pois lähtiessä hällä oli ääni käheä ja toinen nilkka kipeä pomppimisesta. Eli onnistunut keikka, kun teini on saanut kiljua ja laulaa ja tanssia itsensä uuvuksiin. Keikan jälkeen kävimme ravintolassa, jossa aiemmin kävimme kahvilla, annoin oman Suomen lippuni tälle tarjoilijatytölle, joka on talvella tulossa Suomeen. Oli mainio fiilis, tosin teiniä vähän suretti, että nyt se on ohi, ymmärsin kyllä tunteen. Se kun jotain odottaa ja odottaa, ja se tapahtuu ja on niin hienoa kuin odottikin ja vielä vähän enemmän. Ja sitten se on ohi. On sellainen iloinen ja tyytyväinen olo, mutta jotenkin jokin kohta sisällä on vähän tyhjä.
Vaikken itse kuulu bändin kohdeyleisöön enkä fanita ja kuuntele musiikkiaan kuin satunnaisia kappaleita silloin tällöin, olin kyllä tyytyväinen kokemukseen. Oli hienoa päästä tuollaiseen isoon tapahtumaan ja vielä Lontoossa ja O2-areenalla, jotenkin legendaarista. Mut hei nyt mun poikabändikiintiö on täynnä toviksi, ok? ;-)
Yhdessä areenan ravintolassa oli ennen keikkaa pyörimässä One Directionin konsertti-elokuva... Sinne siis, ravintolan olivat vallanneet faniteinit sekä nuoremmat fanit vanhempineen. Koin vähintään oikeudenmukaiseksi itseäni kohtaan juoda yhden pienen oluen.
Katsojia mahtuu O2-areenalle 20 000, ja One Direction veti kuutena peräkkäisenä iltana paikan täyteen
