Minecraft-synttärit

Keskimmäinen, erityisen ihana, täytti joulukuussa 12-vuotta. Hän odotti kovasti kaverisynttäreitä, ja sellaiset järjestettiin. Teemana oli Minecraft - teema valikoitui juuri Minecraftiksi Facebookin "annetaan ja otetaan vastaan" -palstalta, joku lahjoitti ison läjän Minecraft-palikoita, kartongista tehtyjä, ja ne olivat mainio somiste juhlapöytään!

Etsin ideoita Pinterestistä, ja löysinkin paljon loistavia juttuja. Myös tulostettavaa, oli helppo järjestää juhlat kun tulosti ja valmisteli kaiken etukäteen. Ainoastaan kakku oli juuri siinä synttärin ajankohtana leivottava, muu oli mahdollista valmistella jo aiemmin. Ideana oli pelin erilaiset esineet ja ruoat, joista oli tehty kortti ja sen eteen kulho, jossa ko. asiaa oli tarjolla. Esim. hiiltä esittivät lakupalaset, keppejä suolatikut, smaragdeja vihreät kuulat, porkkanoita... no, porkkanat.

Kakun tein suklaakakkupohjana pellille ja leikkasin muotoon, väliin suklaamoussea ja vadelmahilloa synttärisankarin toiveen mukaan. Muotoilu ja koristelu oli Minecraftista, jossa kakut ovat tuolllaisia.

Juomapulloihin tulostin Creeper juice -etiketit, juomana oli päärynä- ja vadelmamehua, mehu oli hittijuttu. Tosin muutama vieras huolestui tuleeko heistä creepereitä mehua juotuaan... Onneksi näin ei kenenkään kohdalla käynyt!

Juhlat menivät mainiosti, suurin osa kutsutuista pääsi paikalle, syötävät ja juotavat riittivät, ja kovaäänistä ilonpitoa oli kiitettävästi. Illemmalla ovella kävi kuhina, kun oli vuoronvaihto, kaverit lähtivät ja sukulaiset ja muut "aikuiset" läheiset tulivat. Juhlat jatkuivat lähes yhdeksään asti illalla, ja oli kyllä mainio ilta!

Bastionien käytävät Tallinnassa

Juttelin työkaverin kanssa Tallinnasta, ja tuli puheeksi jännittävä kohde, Bastionien käytävät eli Bastionien tunnelit (Bastioni käigud).

Bastionien käytäviin, tunneliverkostoon, pääsee Kiek in de Kök -tornin museon kautta. Vanhimmat tunnelit ovat 1600-luvulta, niiden tarkoitus oli suojata sotilaita, ammuksia ja aseita sekä muita varusteita. Tunneleiden kautta pystyi myös vakoilemaan vihollista ja siirtyä huomaamatta maan alla paikasta toiseen. Niiden sotilaallinen merkitys väheni pikkuhiljaa, 1850-luvun paikkeilla niitä ei enää tähän tarkoitukseen käytetty.

Sen jälkeen tunneliverkosto on toiminut mm. sotien aikaan väestösuojana ja myöhemmin tunneleissa on majoittunut asunnottomia. Vuonna 2007 kunnostetut tunnelit avattiin yleisölle, niihin pääsee vain oppaan kanssa, lähtöpaikkana Kiek in de Kök -tornin museo.

Kävimme bastionien käytävissä lasten kanssa muutama vuosi sitten, ja suosittelen kokemusta! Puolisokin, joka ei blogiasioihin puutu, kommentoi juuri tätä kohdetta: "Jos kerran Tallinnasta kirjoittelet niin kerro niistä tunneleista." Opaskierros on rakennettu tunneleihin niin, että kulkiessa käydään läpi paikan historia - ja kohdataan tunnelien kummitustarinoitakin. Jännittävä paikka, ja käynnin jälkeen oli hassu tunne kävellä Vapaudenaukiolla tietäen sen alla olevan tuollaisen tunneliverkoston.

Tietoa Bastionien käytävistä Tallinnan kaupunginmuseon sivuilta
Bastion tunnels

Kiek in de Kök -museon ja Bastionien käytävien aukioloajat ja hinnat:
Kiek in de Kök & Bastion tunnels

Samalla reissulla kannattaa tutustua myös Kiek in de Kök -tornin museoon, torni itsessään hieno, ja tornissa voi tutustua Tallinnan historiaan noin 1200-luvulta alkaen - ja ehkä vähän tulevaisuuteenkin.

Kokemus sopii myös lapsille, tosin ihan pienimpiä saattavat hämärät tunnelit vähän pelottaa. Mitään varsinaisesti pelottavaa tutustumiskierroksella ei ole, mutta paikka sinällään on jännittävä.

Tunneliverkosto on kesälläkin vilpoisa paikka, joten jos sää suosii ja aurinko paistaa, tarvitsee vähän tankata päivänvaloa... ja ehkä kierroksen jälkeen hiukookin vähän... Jos näin on, käykää kurkistamassa vieressä mäen laella onko hurmaava puistokahvila auki. Sieltä saa herkullisia pannukakkuja, pannkoogid, erilaisilla lisukkeilla - ja maisema on upea.

Olen jo ekspertti-selviytyjä 1D:n keikoilla

Tyttären rippilahjamatka ajoittui juuri sopivasti ajankohtaan, jolloin One Directionilla oli keikat O2-areenalla kuutena peräkkäisenä iltana. Myönnän, ajankohta ja konsertit liittyvät kyllä toisiinsa.

Me kävimme yhtenä iltana paikalla, olihan se kiinnostavaa nähdä tuo iso rakennelma, The O2 Arena, ja Tytär - no häntä ei tarvinnut suorastaan suostutella bändiä katsomaan... Hän oli jo pitkään etukäteen todella täpinöissään keikasta, ja olinhan minä itsekin, aina isot tapahtumat ovat hauskoja ja jännittäviä. En myönnä mitään, en esim. sitä, että saatan jopa ihan vapaaehtoisesti kuunnella bändin kappaletta Act my age, se on varsin hauska...
"When I'm fat and old and my kids think I'm a joke
'Cause the stories that I told, I tell again and again
I can count on you after all we got up to
'Cause I know that you truly understand"

Keikkapaikalle saapuessa iltapäivällä meillä oli mainio fiilis, aurinko paistoi ja Helsingin keikan kaltaisen sekopäisen jonotushässäkän sijaan oli rauhallista ja ruuhkatonta. Tähän vaikutti paikkajärjestely - myös permanto oli numeroituja istumapaikkoja, ei seisomapaikkoja, joten jonotusta eturivin paikoille ei ollut. Juttelimme muutamien ihmisten kanssa, tapasimme mm. Italiasta keikalle tulleen isän ja tyttären sekä kahvilla käydessä tarjoilijan, jonka poikaystävä on suomalainen ja tarjoilija on tulossa Suomeen jouluksi poikaystävän perheen luo vierailulle.

O2-areena on iso rakennelma, alunperin vuosituhannen vaihdetta varten rakennettu, mutta suunnitelmana kehittää siitä nykyisen kaltainen "viihdekokonaisuus". Vuosituhannen vaihteen jälkeen rakennelman sisälle rakennettu areenan konserttihalli sekä muuta, ravintolat sun muut. Itse konserttihalli on rakennuksen keskellä, ympärillä on katon kattamalla alueella konserttihallia kiertävä käytävä, jonka varrella on ravintoloita, kioski, elokuvateatteri sun muuta. Olimme paikalla ajoissa, koska haimme liput lipputoimistosta, niitä ei toimitettu postitse ulkomaille vaan ne haettiin konserttipäivänä ticket officesta. Ehdimme siis katsella paikkaa ja kävimme syömässä vähän, että jaksaa koko illan heilua ja hihkua (tai no mähän en tietty heilunut ja hihkunut juurikaan, Suomen lippua vaan hillitysti heiluttelin tai jotain...).

Vertailin hieman mielessäni tilannetta kesäkuiseen keikkajärjestelyyn Helsingissä, ja tässä Lontoo voitti. Ei ollut ruuhkia ja sekoiluja. Sisäänpääsyn alkaessa ensin tehtiin turvatarkastukset, pisteitä oli riittävästi ettei muodostunut hermostuttavan pitkiä jonoja. Siitä sitten lipuntarkastukseen ja itse konserttihallin aulaan, oman katsomon ovelle ja pian pääsimmekin jo omille paikoillemme. Rauhallista, kohtuullinen määrä jonotusta eikä sitä kaaosta mitä Helsingissä ikävä kyllä turhan paljon oli.

Keikkapaikkana O2-areena oli aivan erilainen kuin Olympiastadion. No kai vissiin, toinen iso ulkoilmastadion, toinen sisätiloissa. Suurihan O2-areenakin on, mutta kun katsomo oli tavallaan "tiiviimpi" paketti, ei niin laaja kenttä, vaan pienempi permantoala, ja katsomot sitten nousivat korkealle sivuille, oli jotenkin toisenlainen tunnelma tilassa. Ehkä tämä jälkimmäinen konsertti oli enemmän mun mieleen, varsinkin kun tällä keikalla soittivat Act my age:n, Helsingissä eivät.

Ennen keikkaa mulla meinasi tulla hätä ja paniikki, huomasin unohtaneeni korvatulpat hotellille. A-pu-va! Kysyin katsomo-osamme ovella olevalta järjestysmieheltä neuvoa, hän ohjasi kysymään lähellä olevasta infopisteestä korvatulppia - sainkin sieltä korvatulpat ihan ilmaiseksi. Ne ovat tuollaisessa tilanteessa tarpeen - ei se musiikki, vaan ne kymmenet tuhannet kirkuvat tytöt!

Konsertti oli hauska, innostuin siitä enemmän kuin odotin. Bändi jutteli paljon kappaleiden välillä ja hassutteli. Kotikenttäetuna oli se, että bändin jäsenten perheenjäseniä oli keikoilla, meidän keikallamme yhden pojista äiti, ja tälle hassuteltiin yhden kappaleen välissä. Oli kaikkea hassua juttua ja höpsöilyä, vesisotaa juomapulloilla sun muuta. Näki, että bändin jäsenet olivat iloisia ja rentoja, pitivät hauskaa lavalla, ja juttelivat yleisölle kuin koko areenan katsomo olisi heidän hyviä kavereitaan. Viihdyttävää ja hyväntuulista!

Tytär otti riemun irti keikasta aivan täysillä, niin että pois lähtiessä hällä oli ääni käheä ja toinen nilkka kipeä pomppimisesta. Eli onnistunut keikka, kun teini on saanut kiljua ja laulaa ja tanssia itsensä uuvuksiin. Keikan jälkeen kävimme ravintolassa, jossa aiemmin kävimme kahvilla, annoin oman Suomen lippuni tälle tarjoilijatytölle, joka on talvella tulossa Suomeen. Oli mainio fiilis, tosin teiniä vähän suretti, että nyt se on ohi, ymmärsin kyllä tunteen. Se kun jotain odottaa ja odottaa, ja se tapahtuu ja on niin hienoa kuin odottikin ja vielä vähän enemmän. Ja sitten se on ohi. On sellainen iloinen ja tyytyväinen olo, mutta jotenkin jokin kohta sisällä on vähän tyhjä.

Vaikken itse kuulu bändin kohdeyleisöön enkä fanita ja kuuntele musiikkiaan kuin satunnaisia kappaleita silloin tällöin, olin kyllä tyytyväinen kokemukseen. Oli hienoa päästä tuollaiseen isoon tapahtumaan ja vielä Lontoossa ja O2-areenalla, jotenkin legendaarista. Mut hei nyt mun poikabändikiintiö on täynnä toviksi, ok? ;-)

Yhdessä areenan ravintolassa oli ennen keikkaa pyörimässä One Directionin konsertti-elokuva... Sinne siis, ravintolan olivat vallanneet faniteinit sekä nuoremmat fanit vanhempineen. Koin vähintään oikeudenmukaiseksi itseäni kohtaan juoda yhden pienen oluen. 

Katsojia mahtuu O2-areenalle 20 000, ja One Direction veti kuutena peräkkäisenä iltana paikan täyteen

Harry Potter - Warner Bros. Studio Tour London

VAROITUS! Tämä teksti sisältää holtittoman paljon kuvia, hirvittävästi selostusta ja äärimmäisesti hörhöilyä!

Tyttären rippilahjamatkalla kävimme Lontoon lähettyvillä Leavesdenissa Warner Bros. -studioilla, The Making of Harry Potter -tutustumiskäynnillä. Tuo kirjoittamani kuvaa asian selkeästi. Mentiin studioille, katsottiin paikkoja. Mutta tuo ei kuvaa sitä kaikkea, mitä se oli. Ehkä kuulostaa mahtipontiselta tai ainakin hörhöltä, mutta kokemus oli yksi koko elämäni ihmeellisimpiä. Koin ihan hillittömän sekopäisiä tunteita ja itkeä tirautinkin ihan  vaan siitä liikutuksesta, että hei, olen täällä oikeasti!

Leavesdenin studioilla tosiaan kuvattiin kaikki Harry Potter -elokuvat, eli studiot olivat Potter-maailmaa yli kymmenen vuoden ajan. Elokuvia kuvattiin samaan aikaan kuin lisää kirjoja ilmestyi, eli tiedettiin studioita käytettävän Potter-filmeihin myöhemminkin. Tämän vuoksi lavasteita, asusteita, kuvaustarvikkeita sun muuta säästettiin, mahdollista tulevaa käyttöä varten. Sitten kun elokuvasarja saatiin valmiiksi, kaikki nämä aarteet olivat yhä tallella, ja niistä tehtiin tämä studiokokemus. Eli syntyi paikka, jossa voi oikeasti käydä Suuressa salissa, nähdä oikean siepin, juoda kermakaljaa ja koputtaa Likusteritie nelosen ovea (tosin en ymmärrä miksi kukaan haluaisi mennä Dursleylle kylään...).

En etukäteen ajatellut, mitä odottaa paikalta. Arvelin näkeväni kaikenlaista jännittävää ja hienoa, jonka muistaisin nähneeni elokuvissa, ja vähän liikutuinkin etukäteen silloin tällöin ajatellessani, että kohta kävelen Suuressa salissa. No, en olisi voinutkaan odottaa mitään niin käsittämättömän upeaa kuin mitä paikka oli. Lavasteissa pääsin käymään monessa tutussa paikassa, jopa Kotikolon keittiössä ja Tylypahkan pikajunassa, näimme niin paljon kaikkia elokuvaan liittyviä asioita, että päässä humisi. Kuten Luna Lovekivan retiisikorvakorut ja muita koruja - tiesittekö, että Evanna Lynch oli elokuvaan pyrkiessään suuri Potter-fani, ja teki elokuvassa käyttämänsä korut itse? Puvustamoa esitelleellä osastolla ollut opas kertoi sen meille. Opin monen monen monta asiaa ja sain kaikenlaista tietoa elokuvista ja Potterin maailmasta. Upeaa. Näimme miten erikoistehoisteita tehdään ja myös erilaisia otuksia ja muita, joita oli rakennettu elokuvia varten. Mulla olisi kuva Hämäkäkistä, mutta araknofobisia lukijoitani ajatellen jätän laittamatta sen tänne... Otus-osaston tiivistän kuvaan Hiinokasta, ette ehkä halua katsella ankeuttajia tai muita pelotuksia.

Voisin tästä puhua ja kirjoittaa, kirjoittaa ja puhua, yritän jotenkin ytimekkäästi selvitä tästä, ettei laajene blogipostauksesta kirjaksi...

Lähdimme studioille heti ensimmäisenä Lontoon-päivänämme. Saavuimme aamulla Lontooseen, ja iltapäivällä hyppäsimme bussiin, joka oli teeman mukainen. Tässä kohtaa jo jänskätti kovasti, ja oli hieno tunnelma. Bussissa oli tv-ruudut, ja niiltä pyöri Harry Potter ja viisasten kivi -elokuva matkan ajan. Matka kesti reilun tunnin, ja hieman ennen perille saapumista bussin tv-ruuduille ilmestyi Mark Williams (elokuvissa Arthur Weasley), joka kertoi hieman tietoa studioista, jonne kohta saapuisimme.

Ostin meille etukäteen liput, siis paketin, johon kuuluu bussikuljetus studioille, liput kierrokselle sekä kupongit, joilla sai paikan päällä kermakaljaa - kuponki oli hyvä idea, sai hakea noutopisteestä juomat eikä tarvinnut jonottaa piiiiiiiiitkässä jonossa kassalle

Bussi oli teeman mukainen

Bussin saapuessa perille ja nähtyämme paikan ulkopuolelta taisimme vähän kilahtaa... Ulkona soi elokuvien musiikki, ja oli ihan epätodellinen tunne. Kirjat ja elokuvat niin tuttuja ja niin... todellisia. Nyt olimme oikeasti paikassa, jossa ne ovat käsinkosketeltavan todellisia.

Tuo oli kyllä paha paikka, jos yrittäisi olla kypsä, rauhallinen aikuinen. Ei onnistu. Jos olin jo ulkona sekopäinen, sisällä pimahdin täysin. Jo aula aiheutti erinäistä "iippailua", kuten kutsun sitä kun innostun jostain ja päästän ihastuneen IIP-äänen. Erittäin iippailuttava paikka. Katsokaa nyt, ensin ootte ihan tavallisessa maailmassa ja sitten astutte tuonne sisään:

Liput kierroksille olivat kellonajan mukaan, eli lippu oikeutti sisäänkäynnin tietyn puolituntisen ajan. Saavuimme studioille kun meidän sisäänpääsyymme oli reilut puoli tuntia, joten kävimme ensin studion kaupassa. Eräs kaupan työntekijöistä esitteli meille paikkaa ja kertoi kaupan sisustuksenkin olevan elokuvista - myytävät kirjat olivat Tylypahkan kirjaston kirjahyllyissä ja iso kattokruunu kassojen yläpuolella Irveta-pankista. Niinpä meillä kului aika vauhdilla kaupassa, kun myytävien esineiden lisäksi tutkimme mitä kaikkea elokuvista tuttua siellä oli.

Pian tuli meidän aikamme, lähdimme odottamaan sisäänpääsyä. Ennen kierrokselle pääsyä, sisäänpääsyaulassa, oli jo nähtävää: Harryn huone Dursleyn portaiden alla.

Pääsimme sisään opastuskierrokselle muutaman kymmenen muun kanssa, ensin isoon huoneeseen, jonka seinillä oli elokuvien mainostauluja, joissa vaihtui eri kielisiä mainoksia. Opas kertoi meille hauskasti ja kiinnostavasti elokuvista, näyttelijöistä ja paikasta, vähän valmisteli meitä kierrosta varten. Sitten huoneen päässä olevat kolme ovea aukenivat, seuraava huone oli elokuvasali, jonka vastakkaisella seinällä oli myös kolme ovea. Menimme istumaan vastakkaiseen laitaan, ajattelimme, että ne vieressämme olevat kolme ovea ovat seuraavat, joista kuljemme. Näimme lyhyen filmin, jossa Daniel Radcliffe, Rupert Grint ja Emma Watson kertoivat elokuvien kuvauksesta, kuinka olivat viettäneet studioilla paljon lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ym. Filmin päätteeksi he sanoivat, että lähdemme nyt yhdessä katsomaan, ja kääntyivät lähteäkseen. Silloin kangas nousi - ja sen takana oli Suuren salin ovi. Siinä se yhtäkkiä, varoittamatta oli, se tunne mikä silloin tuli oli jotain... en ees osaa sanoa. Itku siinä oli tulla, kun hämmästyin, ja menimme oven luo. Opas kysyi ovella, onko jollain syntymäpäivä. Kaksi pientä tyttöä viittasi, ja opas pyysi heidät luokseen. Huomasin varmaan hieman yli parikymppisen nuoren miehen miettivän viitata vai ei, ja viittasi, hänetkin opas pyysi ovelle. Sitten näiden synttärisankarien kanssa opas avasi Suuren salin ovet.

Siinä kohtaa itku ei pelkästään meinannut tulla, vaan itkin ja sisällä myllersi. Eikä hävettänyt yhtään, ympärilläni oli lukuisia aikuisia, niin naisia kuin miehiäkin, joiden poskilla valuivat kyyneleet. En ollut yksin tunnemyrskyn kanssa. Opas kertoi kaikenlaista, esim. salin laidoilla oli eri tupien asuja, ja opas kertoi kuka näyttelijä mitäkin oli käyttänyt ym. Osan kuulin ja tajusin, osin taas hortoilin pitkin salia ja olin pakahtua onnesta. Ihmeellistä ja upeaa.

Suuresta salista eteenpäin kierros oli sitten omaan tahtiin, ilman opasta. Kierros oli kahdessa suuressa hallissa, joiden välissä oli Backlot-ravintola ja sisäpiha, jossa oli myös paljon nähtävää, kuten Likusteritie nelonen, Poimittaislinjan bussi ja Tylypahkan silta. Ja kaikki, mitä studioilla oli, oli oikeasti elokuviin tehtyä, lavastetta - mutta ei kuitenkaan lavastetta. Vaikea selittää... Kuljimme tutkimassa kaikkea tuntikausia, oli isoja lavasteita, huoneita, Rohkelikon poikien makuuhuone ja olohuone, Kotikolon keittiö, Dumbledoren toimisto, Taikaministeriö, Umbridgen toimisto, Malfoyn ruokasali, taikajuomien luokkahuone... ja lukemattomat määrät pienempiä tutkailtavia, esineitä, asuja, tietoja... Oli osasto, joka esitteli elokuvissa käytettyjä erikoistehosteita, oli animatronics-osasto, jossa oli elokuvissa käytettyjä hahmoja, kuten jo aiemmin mainittu Hämäkäk, Dobby-kotitonttu (jolle oli esittelykilven päälle jätetty sukkia), oli pienoismalleja, filmejä elokuvien tekemisestä, oli niin paljon kaikkea, että tuntui kun pää pakahtuisi. Kiinnostavaa, ihmeellistä, liikuttavaa ja hauskaa, ja aika monta muuta tunnetta, sitä tuo seikkailu studioilla oli. Kuvia meillä on vierailulta liki neljäsataa, yritin tähän tiivistää kokemuksen muutamaan kuvaan...

Luna Lovekivan korut, jotka Evanna Lynch on itse tehnyt

Useat lavastehuoneet olivat tämmöisiä jänniä "tynnyreitä", 

tässä Rohkelikon poikien makuuhuone

Iseeviot-peili - the Mirror of Erised

Pääsin kurkkaamaan myös Kotikoloon, ihanaa!

Huispaukselle oli tietenkin oma osasto

Hiinokka

Kävijät ovat osallistuneet yhteen juttuun studioilla... Dobbyn tietokyltin päälle oli jätetty sukkia, söpöä

Studioilla on myös asemalaituri, jolta Tylypahkan juna lähtee. Astuminen käytävästä asemasillalle ja junan näkeminen oli huikea hetki... Olen kyllästynyt sanaan huikea ja sen yltiöpäiseen käyttöön mm. urheiluselostuksissa, mutta tuohon hetkeen se sopii niin täsmällisen hyvin, että sallin itselleni huikean käytön huikeassa tilanteessa. Junavaunujen läpi pääsi kävelemään, niihin oli jokaiseen vaunuosastoon sisustettu yksi vuosi, yksi matka. Viimeisenä oli avoin vaunu, jonka toisella laidalla oli ensimmäinen matka, Harry ja Ron, ja toisella laidalla kirjasarjan viimeinen kappale, jossa Harry ja Ron ovat saattamassa lapsiaan Tylypahkan junaan. Arvannette varmaan, kuka hiukan itkeä tirautti tässä kohden?

Kermakaljaa piti tietenkin maistaa. Ostin etukäteen lippujen yhteydessä lipukkeen, jolla sai kermakaljaa, joten pääsimme pisimmän jonon ohi suoraan noutopisteelle. Kermakalja oli hyvää ja makeaa, olen nyt kotona kokeillut reseptejä ja saanut kohtuullisen makuista aikaan. Joimme kermakaljamme Backlot-ravintolan sisäpihalla, joka oli myös studioiden kuvausaluetta. Ihan hieno fiilis istua Tylypahkan sillan vieressä, katsella kaikkea nähtävää ja juoda kermakaljaa, pieni hengähdyshetki. Oli jo siinä vaiheessa olo, että kaikkea nähtävää ja koettavaa tulee päälle sitä vauhtia, että pää poksahtaa, niin paljon ihmeellistä nähtävää, koettavaa ja tunnettavaa singahteli joka puolelta.

Butterbeer moustache

Kierroksen reitti kulki myös Viistokujan läpi. Tutkailimme tarkkaan kauppojen ikkunoita, voi miten paljon kiinnostavaa shoppailtavaa siellä olisi ollut!

Luin etukäteen studioilla olevan Tylypahkan pienoismalli, jota käytettiin kuvauksissa kun tehtiin Tylypahkan ulkokuvia. Pienoismalli oli kyllä harhaan johtava sana, ajattelin jotain pöydälle mahtuvaa rakennelmaa, mutta se olikin valtava, huoneen kokoinen linna ympäristöineen. Tutkimme pienoismallia pitkään ja tarkkaan, yksityiskohtineen ja tuttuine paikkoineen se oli aivan ihmeellisen hieno.

Kierroksen jälkeen oli onnellinen, uupunut, sekopäinen olo. Sellainen, etten edes osannut sanoa mitä kaikkia tunteita onnistuin siinä yhdellä kertaa tuntemaan. Menimme ulos istumaan ja odottelemaan bussimme lähtöä, siellä soi elokuvan musiikki, oli jo pimeää, rakennus ja valtavat velhonshakki-nappulat olivat valaistut, kaikki vielä parkkipaikan laidallakin oli taikaa. Bussimatkalla takaisin jatkui elokuva siitä, mihin oli tullessa jäänyt, katsoimme sitä, tutkimme ostoksiamme ja vain välillä istuimme tuijottaen iltamyöhäistä Lontoota ja jonnekin sen yli ja ohi. Minä ja Tytär. Molly ja Ginny.